Blogi

RYHMÄDYNAMIIKKAAN PERUSTUVA OPETUSMETODI OSA II

• ---

  nimimerkki

  Juhani Niskanen

  18.5.2021 klo 10:58
  RYHMÄDYNAMIIKKAAN PERUSTUVA OPETUSMETODI OSA II
  
  Koesoittajana esiintymisessä vertaisryhmä arvioi soittajan taitoja tarkoituksena kehittää
  niitä osa-alueita joissa on puutteita. Lavaesiintymistä ja hyvää pelimannityylin soittoa
  voidaan opiskella ja oppia myös kuuntelemalla parhaimpien soittajien esityksiä. Heidän
  soittonsa on ”jalostunut” niin pitkälle että parannettavaa ei juuri enää löydy. Ei ole tarvetta
  ”ruotia” soittoa soittotekniikka edellä, soittotekniikan puutteita etsien. Voidaan ottaa oppia
  kuinka soitetaan hyvin.
  Mutta jokainen heistäkin on ”suuntautunut” omaan erityiseen, toisistaan selvästi
  erottuvaan tyyliinsä. Pelimannisoitossa ei ole vakiiintunut mitään yhtä, yleisesti
  ”hyväksyttyä” ja käyttöön otettua tyyliä tai koulukuntaa. Pelimannisoitto on oma
  huuliharpun ”heimonsa”, joka sisältää monia toisistaan poikkeavia tyylejä. Kromaattisessa
  soitossa tai bluesissa ei ”tavallinen tallaaja” erota suuria selvästi erottuvia äänentuoton
  variaatioita samalla tavalla kuin pelimannisoitossa diatonisella harpulla.
  1. Kun kuuntelee vanhojen mestarisoittajien tallennettuja soittoja, on siellä vallitseva tyyli
  rullaava, monotoninen, keskeytymätön kielikomppi. Se on tyypillistä ”vatkuli vatkulia”.
  Nykyään ei sellaista kovin usein kuule. Perinteisen kansanmusiikin tilalle on tullut niin
  paljon muuta, iskelmää, balladeja, kupletteja, kansanlauluja, joissa vaihtelevampi
  komppityyli tuottaa kuunneltavampaa musiikkia.
  2. Myös selvästi viulumainen kansanmusiikin soitto on aina ollut huuliharpulle ominaista.
  Siinä melodia on keskeistä, kielikomppi sivuseikka. Se onkin usein korvattu säestävällä
  soittimella, kanteleella, kitaralla, hanurilla, sähköuruilla jne. Kustaa Järvinen, kuuluisa
  viulupelimanni, soitti aikoinaan myös huuliharpullaan kansanmusiikkia hyvin
  persoonallisella, tunnistettavalla kompilla ja viulun soittoa jäljittelevällä tyylillään.
  3. Kolmanteen ”alalajiin” voidaan luokitella loput, suurin osa pelimannisoittajista. Se
  sulkee sisäänsä kaikenlaiset pelimannisoittajille tyypilliset soittotyylit. Se on monen
  kirjava, jokaisella oma jäljittelemätön melodian ja kompin yhdistelmä. Ei ole olemassa
  yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Se tekee huuliharpun soitosta mielenkiintoisen, täynnä yllätyksiä
  sisällään pitävän kuuntelunautinnon tai jollekin toiselle kärsimyksen. Kauneus on kuulijan
  korvassa. Huuliharpun soittoa harrastuksenaan pitäviltä ei aina voi vaatia kovin
  korkeatasoista musisointia.
  Olemme tottuneet ajatukseen hyväksyä monimuotoisuus, antaen kaikkien kukkien kukkia.
  Jos alkaisimme rajoittaa ja karsia soittoa ei se johtaisi mihinkään hyvään. Huuliharppu on
  soitin joka ei välttämättä pyrikään salonkikelpoisuuteen. Pelimanni saa soittaa hyvällä
  omallatunnolla myös rosoisesti. ”Hyvä” ja ”huono” soitto ovat yhtä tärkeitä ja ovat
  samalla lähtöviivalla. Kansanomaisuus kuuluu pelimannin soittamaan kansanmusiikkiin.
  Huuliharppu ”hyväksyy” myös soiton alemmalla tasolla.
  Mutta kansanmusiikin soitto ei tietenkään sulje piiristään pelimannin esittämää
  korkeatasoista, jopa virtuoosimaista soittoa. Oman soiton kehittäminen ei tunne rajoja.
  Kaikenlaiselle soitolle löytyy kuulijansa. Monenlaisesta musiikista ja monella tavalla
  
  soitetusta musiikista pidetään, arvostusta ja hyväksyntää on mahdollista saada niin
  ”koristelemattomalla” kuin korkeataiteellisella soitolla. Kaikille mieleistä soittoa kun
  kukaan meistä ei saa aikaiseksi!
  Miten voitaisiin ”siirtää” hyvältä kuulostava soittotyyli ja kielikomppi kuulijan, toisen
  pelimannin hallittavaksi ja käyttöön. Onko se edes mahdollista. Ei suuhun voi katsoa.
  Mutta voi kai yrittää kertoa mitä huuliharpulle tehdään, miten kieli toimii, miten aukot
  peitetään ja avataan, miten hengitystä säädellään. Näin tapahtuu ani harvoin. Ei tästä
  puhuta juuri lainkaan. Se kun on todella vaikeaa toiselle ”ymmärrettävästi” selittää.
  Vai onko tarkoituskin pitää ”salaisuus” omina tietoina. Miksi avata omat innovaatiot, omat
  keksinnöt, omat erikoisuudet, kovalla vaivalla opetellut ja harjoitetut menetelmät tuosta
  vaan kaikkien käyttöön. Opetelkoot itse. Kun sitä kuitenkaan ei voi eikä osaa selittää. Näin
  on saattanut olla aikaisemmin, kun mustasukkaisesti on varjeltu omaa identiteettiä ja
  persoonallista soittotapaa ”varkauksilta”, tuskin enää näinä aikoina.
  Vertaistukea käyttävä, luottamukseen ja hyvään kaverisuhteeseen perustuva opetusmetodi
  voi murtaa esteet omien menetelmien avaamiselle vastaanottavaiselle, kuulemaan valmiille
  kuulijakunnalle, jolle kritiikki ei ole päällimmäinen suhtautumistapa uusille ”aatteille”. Jo
  lähtökohtaisesti ”kaiken uuden hylkääminen”-asenne ei palvele vertaistuen käyttöönottoa.
  Ideaali tapauksessa vuorovaikutus voi olla sekä mestarisoittajalle että kuuntelijoille hyvin
  palkitsevaa. Perinne säilyy, soittotaito kehittyy, taitavien soittajien määrä kasvaa, harrastus
  laajenee, kun lisää osaavia soittajia on viemässä edelleen uusille soittajille uusia taitoja.
  Hyvän, vastaanottavaisen ilmapiirin vallitessa on mahdollista tarkasti kertoa ja kuvailla
  miten minä soitan, mitä teen, miten hengitän, miten teen äänen sävyn, mitä kieli tekee,
  miten komppaan, miten pidän huuliharpun suussa, mitä kädet tekevät. Jokainen voi
  toisiltaan ottaa oppia ja omaksua toisilta sen minkä katsoo parhaaksi ja itselleen sopivaksi.
  Ei toista tarvitse eikä voikaan kopioida, mutta vuorovaikutuksessa voi jalostaa omaa
  soittoaan.
  Pelimannien kasvatuksessa ei ole parempaakaan vielä tarjolla. Perinnettä on edelleen
  vietävä ”suusta suuhun” menetelmällä, kunnes parempi opetusmetodi ja koulutus on
  keksitty ja käyttöönotettu.
  
  Mäntyharjussa 17.5.2021 Juhani Niskanen

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »