Blogi

Kiitos käynnistä

• ---

  nimimerkki

  Juhani Niskanen

  28.6.2020 klo 17:05
  Kiitos käynnistä!
  
  Huuliharpistien vanha, siis kokenut, ja edelleen nuorekas ydinporukkavieraili Mäntyharjussa, ilahdutti soitollaan Torikahvilassa ja teki vuosikokouksessaan hyviä päätöksiä, joilla taas mennään vuosi eteenpäin.
  
  Ongelmia meillä kuitenkin on. Yksi suurimmista, joka nousi vahvasti esiin, on jäsenkato ja kiinnostuksen laantuminen järjestöämme kohtaan. Kun jäsenmäärä hiipuu se automaattisesti merkitsee toiminnan supistumista ja hiljalleen näivettymistä. Silloin vain perustoiminnot pidetään kunnossa ja säilytään elossa. Ja tavataan kavereita. No siinä vaiheessa ei olla,ei lähelläkään.
  
  Mutta: siitä, vähästä kaikki aikoinaan alkoikin. Soittaja porukka, joukko yksinäisiä harpisteja kokoontui 16 vuotta sitten Mäntyharjulle. Siitä kasvu alkoi. Yksin huuliharppua tahoillaan "rutkuttavat" kaverit kokoontuivat perustamaan kattojärjestön, Suomen Huuliharpistit, yhteiseksi iloksi. Sellaisena se on meitä nämä vuodet palvellut.
  
  Kasvoimme yli sadan jäsenen yhdistykseksi. Pelimannit, yksin soittelevat individualistit, elivät ja olivat siinä ja ovet edelleen kuin "kotonaan". Soittelevat toisilleen ja satunnaisille yleisöille. SHH perustettiin heidän toimestaan ja heitä varten. Tietysti hurskaana toiveena oli paljon muutakin: kehittää kaikkea huuliharpun soittoon liittyvää toimintaa ja soito tason kohottamista.
  
  Siinäpä se ongelma on! Me emme ole kyenneetkään antamaan kaikille kaikkea, mitä haluttaisiin ja mitä toivottaisiin. Ei meillä ole sellaista osaamista, ei voimavaroja, ei ehkä suurta intoakaan olla avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Olen kai inhorealisti, kun sanon että ei meidän rahkeet riitä juuri tämän enempään. Ja kaikille emme ole riittäneet ja he kääntävät meille selän. Kaikille huuliharpisteille emme ole kelvanneet.
  
  Jos haluaisimme kasvaa meidän tulisi uudistua, antaa tilaa uudelle ja saada nuorta verta joukkoon. Se on helppo sanoa, mutta mitä sitten! Miten se tehdään ja kuka tai ketkä sen tekevät? Ihanteena olisi antaa tilaa erilaiselle, uudelle toiminnalle. Huuliharpistit olisivat siihen valmiit, niin uskon. Tulijat vain puuttuvat. Tilaa olisi tulla mukaan erilaisine omine toiveineen ja vapaus toimia, perustaa vaikkapa jaostoja omille toiminnoille. Olisiko kukaan esteenä, epäilen!
  
  Tilaa ja tilausta olisi uusille toimille ja toimijoille monella saralla: nuoret, naiset, blues, rock, yhtye/stemmasoitto, pelimannisoitto, diatoninen, kromaattinen, musiikin teoria, koulutus, äänitys ja tallennus ja äänen toisto tekniikka, jäsenhankinnasta ja varainkeruusta ja yhteiskuntasuhteista puhumattakaan. On helppo sanoa että meidän on vain oltava niin vetovoimaisia, että kaikki löytävät meidät, tulevat ja panevat toimeksi. Tai itse tekisimme tuon kaiken. Utopiaa taas. Tuon toteutus kun ei synnykään amatööripohjaisilta harrastelijoilta.
  
  Kattojärjestönä me voisimme pitää sisällään kaiken edellä mainitun, mutta ei meillä ole voimavaroja ja osaamista tehdä itse ja toteuttaa tuota kaikkea. Eläkkeellä olevat harpistit, me säästämme jo pumppujamme. Suurin osa meistä on peruspelimanneja ja siinä pysytään. Eikä siinä mitään moitittavaa. Mutta voimme olla avoimia ja sanoa: tulkaa mukaan ja toimikaa haluamallanne tavalla joukossamme. Voimme antaa vapauden toimia eri tavalla ja tukea erilaisuutta ja uutta.
  
  Meidän on vain annettava tilaa monimuotoisuudelle, levitettävä tietoa, että suojissamme voi elää ja olla hyväksyttyä ja toivottua kaiken karvainen huuliharppumusiikki. Ja jo pelkästään jäsenyys yhdistyksessä vahvistaa omalta osaltaan huuliharpun asemaa soittimena.
  
  Tervetuloa toistekin! Viimeistään Vuoden 2021 Suomen Huuliharppufestivaali (Munnari Treffit) - "riehaan"!
  
  huuliharpputerveisin Juhani
  

• ---

  nimimerkki

  Juhani Niskanen

  5.7.2020 klo 19:55
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  KOMMENTTI ITSELLENI
  Jatko-osa yksinpuhelulle: TAI TOISAALTA
  
  Meille huuliharpisteille on luontaista yksilöllisyys, individualismi. Suurin osa meistä soittelee omissa oloissaan, omaksi ilokseen. Ei mitään erityistä tarvetta olla ”lauman” jäsen, ei tarvetta olla järjestöissä, ei osallistua ”lautakuntatyöskentelyyn”. Ei tarvetta johtaa joukkoja, opastaa ja neuvoa mitä ja miten olisi tehtävä. Huuliharpun soitosta kun ei saada meidän voimilla ja taidoilla ”kamarimusiikkia”, ei sitten millään konsteilla.
  
  Meillä ei tarvitse eikä saa olla suuria paineita, ei liian suuria toiveita saada nopeita muutoksia perinteiseen huuliharppukulttuuriin. Suurin osa meistä on jatkossakin mitä on ikänsä ollut. Aika pieni osa haluaa eriytyä johonkin uuteen tyyliin soittaa ja esiintyä, johonkin soiton alalajiin, uuteen tapaan harrastaa soittoa. Turha asettaa paineita järjestöllemme ja jäsenistölle, itsellemme. Kaikkeen ei meistä ole. Voisimmeko vain hyväksyä puutteemme ja vajavaisuutemme ja olla tyytyväisiä jo olemassa olevaan. Murehtimalla se ei ainakaan parane.
  
  Ei järjestö ole tietenkään tarpeeton. Se kokoaa meidät yhteen. Se auttaa ja tukee monissa asioissa, mutta monet huuliharpistit tekevät ”työtään”, soittelevat ilman suurempia tavoitteita, aivan yksin. Tarvitsematta ehkä ollenkaan järjestöä, joka vain veisi aikaa ja voimavaroja pääasialta, omalta soitolta. Ei se ole ihme ja ”maailmanloppu”, jos vaikkapa tärkeimmässä kokouksessa on vain kourallinen jäseniä ja kiinnostusta toimintaan ei tahdo löytyä. Nimenomaan se, sivuun jääminen, yksin yrittäminen, kun kuuluu huuliharpun perinteiseen luonteeseen.
  
  Kuten olemme todenneet, huuliharppu on marginaalisoitin. Se ei ole koskaan ollut, eikä ehkä ainakaan vähään aikaan tulekaan ”hovikelpoiseksi” instrumentiksi. Sen suomalainen perinne ja soiton luonne perustuu yksilölliseen, omaehtoiseen, omaperäiseen esittämiseen. Se ei helposti ”alistu” annettuun kaavaan, yhteen muottiin (eikä yhteen nuottiin), kuten ehkä jo olemme saaneet kokea ja nähdä. Siksi kai on vain viisasta toimia vanhan genren (tyylilajin/tavan) ehdoilla, pelimanniutta kunnioittaen.
  
  Hyvänä mausteena on siihen kuitenkin saatu monia uusiakin ja erilaisia tapoja: joitakin bluesin soittajia, stemmayhtyeitä, jazzin improvisointia, basso- ja komppiharpun soittoa. Mutta se osa on pienen marginaalin vieläkin pienempi, häviävän pieni marginaali, meille kuitenkin äärettömän tärkeä osa, muutosvoima ja toiminnan monipuolistaja. Mutta sekin osa kai soittaisi riippumatta siitä onko vaiko ei järjestöä tai miten aktiivinen se on. Siispä, ei meidän tarvitse eikä kannata olla huolissaan ja murehtia, jos järjestömme ei aina ihan viimeiseen tappiin viedyllä teholla toimikaan. Vähempikin on joskus kylliksi.
  
  Valtavirta jäsenistöstä on jotain muuta, varttuneita pelimanneja. He perustivat järjestön ja heidän ”etujaan” sen on ensisijaisesti ”ajettava” ja ajateltava. Myös pelimanni tyyliä on tuettava, opetettava ja pidettävä hengissä. Jos perinteinen suomalainen kielikomppi kuolee, on se suuri kulttuurinen menetys.
  
  Siispä toisaalta, summa summarum: kannattaako meidän olla huolissaan. Kaikkihan on periaatteessa hyvin. Ei mikään ole huonolla tolalla itse järjestön suhteen. Tiedossamme on nykyinen tilanne kentällä. Huuliharpistien tila, ikärakenne, kuvastuu järjestössä. Se kertoo pienenevän, voimiltaan vähenevän huuliharpistijoukon elämästä, toiminnasta ja yhteiselosta. Meillä on realistinen kuva itsestämme. Olemme ylläpitämässä hengissä pienen marginaalissa olevan instrumentin soittotaitoa, mutta samalla valmiina myös siirtymään uuteen aikaan ja uusiin toimintatapoihin, kun tai jos lisää uusia toimijoita, tekijöitä, vain tulisi.
  
  Lyhyesti sanottuna: No hätä, no stress! Pelimanniterveisin Juhani
  
  
  
  
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »